Herään aamulla, kun aurinko kutittaa nenääni. Aukaisen silmäni, jolloin vieressäni oleva hoitaja toivottaa minulle hyvää huomenta ja silittää poskeani. Hänellä on pehmeät sormet ja lempeä ääni. Hymyilen. Hoitajani tietää minun haluavan herätä rauhassa, sillä muutoin olen äkäinen kuin ampiainen koko päivän. Niinpä saan aamupalan nappiini sillä aikaan kun heräilen. Tuo nappi on vatsallani ja oikealta nimeltään peg-letku. Saan sitä kautta ruoat suoraan mahalaukkuun. En nimittäin jaksa syödä tarpeeksi, joten sen avulla turvataan riittävä energiansaantini. Päivällä tykkään maistella pieniä määriä erilaisia ruokia. Samalla ruuan kanssa hoitaja myös laittaa nappiin aamulääkkeeni. Onneksi minulla on tuo nappi, enkä enään joudu niitä lääkkeitä maistamaan. Ne lääkkeet maistuivat aivan kauhealle, vaikka äiti aina antoikin minulle jotain hyvää niiden jälkeen. Ja kun niitä on niin montakin heti aamusta.

Aamupalan jälkeen pötköttelen vielä hetken sängyssä ja annan ruuan laskeutua. Sitten koittaakin aamupesujen aika ja vaatteiden vaihto. Pääsen heti aamusta kylpyyn ja siitäkös minä tykkään. Nauraa kikattelen ja nautin olostani. Vaatteiden pukemisesta en pidä ollenkaan, ja hoitajani sen kyllä tietää. Hän ei ole moksiskaan vaikka vähän potkin ja yritän kiemurrella pakoon. Hän tietää minun olevan taas hyvällä tuulella kunhan vaatteet ovat päällä. Hänellä on jo jumppamatto lattialla minua varten ja leluni siinä odottamassa minua leikkimään. Hetken ehdin leikkiä, kunnes saan kaverin leikkimatolle. Häntä en olekaan ennen nähnyt. Katselen tätä uutta lasta tarkasti ja kuuntelen hänen ääntelyään. Huomaan hänellä olevan kirkkaan punaisen pallon. Haluaisin kovasti tuon pallon itselleni ja yritän kurkottaa sitä kohti. Matka vain on liian pitkä.